Basics
Yksi potilaille tärkeimmistä asioista on hankkia hoitoa niin nopeasti, tehokkaasti ja turvallisesti kuin mahdollista. Tähän päästääkseen monet Euroopan kansalaiset joutuvat etsimään terveydenhoitoa muista jäsenmaista kuin omastaan. Syynä voi olla, että terveydenhuolto on paremmin järjestetty tai se, että he asuvat raja-alueella, missä lähin asianmukaista hoitoa antava laitos sijaitsee eri maassa. Syynä voi olla myös se, että heidän tarvitsemaansa hoitoa ei kotimaassa ole saatavilla asiantuntijoiden puutteen vuoksi (yleistä harvinaisia sairauksia sairastavien potilaiden keskuudessa). Syyt voivat olla myös eettisiä. Potilaiden liikkuvuus synnyttää useita kysymyksiä, kuten:
- Kenen tulisi maksaa rajatylittävästä hoidosta, ja milloin?
- Kuinka potilaille tiedotetaan siitä, missä parasta hoitoa on saatavilla?
- Pitäisikö potilaiden saada hyväksyntä omalta terveydenhuoltojärjestelmältään, ennen kuin he saavat hoitoa ulkomailla?
- Mitä tapahtuu, jos potilaat pyrkivät elinsiirtoon? Ketkä ovat etusijalla odotuslistalla?
- Entä potilaan ja sukulaisten matkakustannukset, jälkihoito ja tarvittavat lääkkeet?
Euroopan komissio on äskettäin ehdottanut rajatylittävää terveydenhuoltoa koskevaa direktiiviä, joka pyrkii selventämään joitakin näistä asioista. Direktiivi käsittelee toisaalta rajatylittävän hoidon tukemisen tarvetta, etenkin harvinaisten sairauksien ja hoitojen tapauksessa, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Toisaalta direktiivi pyrkii vahvistamaan osaamiskeskuksiin perustuvaa etälääketiedettä ja yhdenmukaisia sähköisen terveydenhuollon ("e-health") työkaluja. Kaikkia potilaita kaikissa lääketieteellisissä tilanteissa kaikissa jäsenvaltioissa koskevan lain laatiminen on vaikeaa. Kysymykseksi jää – kuinka Eurooppa voi varmistaa kaikille kansalaisilleen yhtäläiset mahdollisuudet päästä yhtä laadukkaaseen hoitoon?
Info cards
Oikeus saada terveydenhoitoa on tunnustettu Euroopan unionin perusoikeuskirjassa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen mukaan vapaa liikkuvuus koskee terveydenhuoltopalveluita, riippumatta kansallisen tason organisaatiosta ja rahoituksesta.
Kortti oikeuttaa toisessa jäsenvaltiossa vierailevan saamaan sairaanhoitoa samoin ehdoin kuin kyseisen maan kansalaiset. Hoitokustannuksia ei korvata sellaisesta sairaudesta tai loukkaantumisesta, joka henkilöllä oli jo ennen matkaa. Yksityistä sairaanhoitoa ei myöskään korvata.
Se on terveydenhoitopalveluiden toimittamista yhdestä jäsenvaltiosta toiseen. Tällaisiin palveluihin voi kuulua suoria palveluita, kuten konsultaatiotapaamisia, tai etäpalveluita, kuten etälääketiedettä.
Potilas siirtyy muussa kuin omassa asuinmaassaan toimivan terveydenhuollon palvelujen tuottajan luo saamaan terveydenhuoltopalveluita (diagnoosin, hoitoa jne.).
Oikeusasiamies ottaa keneltä tahansa Euroopan unionin kansalaiselta tai oikeushenkilöltä vastaan kanteluita, jotka koskevat hallinnollista epäkohtaa Euroopan unionin toimielimissä ja laitoksissa. Jos kansalaisilla on huomautettavaa terveydenhuollosta (esim. pääsystä rajatylittävään hoitoon), he voivat ottaa yhteyttä asiamieheen.
Vaikka jäsenvaltiot ovat ensisijaisesti vastuussa terveydenhoitopalveluista, niiden on noudatettava yhteisön lainsäädäntöä, etenkin sisämarkkinoita koskevaa lainsäädäntöä, joka oikeuttaa tavaroiden, palveluiden, ihmisten ja pääomien vapaaseen liikkumiseen EU:n sisällä.
Toukokuussa 2007 tehdyn Eurobarometer-kyselyn mukaan 54 % Euroopan kansalaisista oli valmiita matkustamaan toiseen EU-maahan saamaan lääketieteellistä hoitoa.
Raja-alueilla asuvien kansalaisten lähin sairaala sijaitsee usein EU:hun kuuluvassa naapurimaassa. 1/3 unionin väestöstä asuu raja-alueilla.
Potilaan asuinmaan korvaus on usein matalampi kuin ulkomaisen hoidon kustannukset. Potilas joutuu maksamaan puuttuvan erotuksen.
Toukokuussa 2007 tehty Eurobarometer-kysely osoitti, ettei 30 % Euroopan kansalaisista edes tiedä mahdollisuudesta saada terveydenhoitopalveluita oman maansa ulkopuolella.
91 % vastaajista sanoi syyksi sen, ettei hoito ollut mahdollista kotimaassa, 78 % sanoi syyksi ulkomaisen hoidon paremman laadun. 69 % olisi valmiita matkustamaan hyvämaineisen asiantuntijan hoidettavaksi, ja 64 % lyhentääkseen hoidon jonotusaikaa; 48 % olisi valmis matkustamaan edullisemman hoidon vuoksi.
Tämänhetkisen EU:n lainsäädännön mukaan jos jokin jäsenvaltio ei pidä tiettyä hoitomenetelmää osana kansalaisille oikeutettua terveydenhuoltoa, potilaat eivät voi saada korvausta ulkomailta ostetusta hoidosta.
Harvinaisten sairauksien eurooppalainen järjestön EURORDISin 6 000 potilasta kattaneessa kyselyssä 1,8 % potilaista oli hakenut rajatylittävää apua. Jos otos on edustava Euroopan 30 miljoonan harvinaisesta sairaudesta kärsivän joukossa, rajatylittävälle hoidolle on huomattavaa tarvetta.
- Potilaat saavat korvausta sellaisesta hoidosta, mihin he ovat omassa maassaan oikeutettuja
- maksu etukäteen
- korvaus on saman suuruinen kuin korvaus, jonka he saisivat, jos hoito suoritettaisiin kotimaassa
- potilaat maksavat lisäkustannukset itse
- ei taloudellista etua.
Ne parantavat mahdollisuutta saada laadukasta hoitoa, sillä ne kokoavat yhden harvinaisen sairauden tai jonkin harvinaisten sairauksien ryhmän asiantuntijat yhteen koordinoimaan ja antamaan hoitoa. Koska kullekin harvinaiselle sairaudelle ei ole eikä voi olla keskusta kussakin maassa, potilaiden on matkustettava ulkomaille apua saamaan.
Euroopan unionissa odottaa tällä hetkellä 56 000 potilasta elinluovuttajaa. Joka päivä 12 elintä odottavaa ihmistä kuolee. Elinten luovutusmäärät vaihtelevat Espanjan 34,6 luovuttajasta miljoonaa asukasta kohti Kreikan 6 luovuttajan kautta Romanian 0,5 luovuttajaan.
Rajatylittävä liikkuvuus muodostaa 1 % (10 miljardia euroa) kaikkien 27 EU-maan kansanterveysmenoista (yht. 1000 miljardia euroa.
Euroopassa ei ole yhteistä lääkkeiden jakelu- ja korvausjärjestelmää. Lääkkeiden saatavuus vaihtelee Euroopan eri osissa, ja joissakin maissa lääkkeistä voi olla pulaa. Näin on etenkin harvinaisten tautien lääkkeiden osalta.
Monille terveydenhoidon osatekijöille ei ole olemassa eurooppalaisia vähimmäisvaatimuksia, ja kansallisten terveydenhuoltojärjestelmien laadunvarmistustavat vaihtelevat suuresti. Terveydenhuollon toteuttaminen kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan.
Ulkomaiseen hoitoon liittyvien käännösten kustannuksia tai eri jäsenvaltioiden lääkemääräysten tunnustamista ei ole kunnolla määritelty EU:n nykyisessä lainsäädännössä.
Kuten terveydenhoitopalveluiden laatu, myös niiden hinta voi vaihdella huomattavasti eri jäsenvaltioissa.
Jäsenvaltioissa on erilaisia määritelmiä fyysiselle terveydenhoidolle, psyykkiselle terveydenhoidolle, hoitotyölle, sosiaalipalveluille ja jopa "tarpeelliselle hoidolle".
Siihen luetaan mikä tahansa terveydenhuollon käytäntö, jota tuetaan sähköisillä prosesseilla ja viestinnällä, mukaan lukien tietoverkot, sähköiset potilastietojärjestelmät, etälääketieteen palvelut, portaalit ja kaikki muut informaatio- ja viestintäteknologiaan perustuvat työkalut, joilla edistetään sairauksien ehkäisyä, diagnosointia, hoitoa ja seurantaa.
Joka vuosi suoritetaan 20 000–25 000 rajatylittävää hedelmättömyyden hoitotoimenpidettä. Tällä hetkelläkin tuhannet naiset etsivät ulkomailta apua raskaaksi tuloon.
Nämä ovat fyysisiä tai virtuaalisia tietämys- ja osaamisverkostoja Euroopan eri maiden kansallisissa osaamiskeskuksissa. Ne pyrkivät yhden harvinaisen sairauden tai harvinaisten sairauksien ryhmän hoidon laadun ja koordinoinnin parantamiseen.
Issue cards
Etälääketieteen avulla henkilö voi saada terveydenhuoltopalveluita ulkomailta, ilman että hän tai hoitava lääkäri joutuisi poistumaan maasta (esim. synnynnäisten fyysisten epämuodostumien diagnosointi on mahdollista jakamalla kuvia ja oirekuvauksia eri maiden lääkärien kesken).
Vaikka terveydenhuolto on tarkoitettu potilaan hyödyksi, joskus potilaat kärsivät haittaa hoitovirheiden seurauksena. Kuka silloin on vastuussa rajatylittävässä terveydenhoidossa? Kuka korvaa virheet potilaille? Kenen vastuusääntöjä noudatetaan?
Jos naisella on mahdollisuus päästä hedelmöityshoitoon ainoastaan oman maansa ulkopuolella (erilaisten ikärajojen vuoksi), kuka päättää, onko hänellä oikeus hoitokorvaukseen? Kenen eettisiä sääntöjä noudatetaan?
Potilaat ovat kohdanneet rajatylittävää terveydenhuoltoa hakiessaan ongelmia, jotka syntyvät eri maiden erilaisista säännöistä. Esimerkiksi kantasoluhoitojen laillinen asema vaihtelee Euroopan eri maissa.
Rajatylittävän terveydenhuollon ennakkoluvan saaminen on usein monimutkaista, hidasta ja mielivaltaista. Näin on etenkin terveydenhuoltojärjestelmien katveeseen jäävien, terveydenhuollon ammattilaisille ja viranomaisille tuntemattomien harvinaisten sairauksien kohdalla.
Harvinaisesta sairaudesta kärsivät eivät usein kykene matkustamaan itsenäisesti ilman avustajaa. Hoitokustannusten lisäksi kokonaiskustannuksiin on lisättävä kahden henkilön matkakulut ja poissaoloajan tulonmenetys.
Millaista sääntöä rajatylittävään terveydenhuoltoon sovelletaankin, harvinaisista sairauksista kärsivien ulkomainen hoito on korvattava, vaikka sitä ei olisi ennakoitu heidän maassaan ilman ennakkolupaa.
Harvinaisesta sairaudesta kärsivät joutuvat usein katveeseen perinteisissä terveydenhuoltojärjestelmissä, jotka on suunniteltu yleisempien sairauksien hoitoon. Yleisiä sairauksia käsittelevän terveydenhuoltojärjestelmän uudistusta voidaan täydentää osaamiskeskusten avulla.
Kuinka harvinaisten sairauksien hoitokulut voidaan korvata potilaalle kotimaan korvaussummien mukaisesti, jos kotimaan järjestelmä ei sisällä tai huomioi kyseistä sairautta tai hoitoa?
Kenellä on vastuu tiedottaa hoidoista kansalaisille, jotka harkitsevat rajatylittävää terveydenhoitoa toisessa maassa? EU:lla? Jäsenvaltioilla? Terveydenhuollon ammattilaisilla?
Eikö olisi syrjintää olla kohtelematta toisesta EU-maasta tulevia potilaita samalla tavoin kuin hoitomaan kansalaisia?
Nykyisessä järjestelmässä muista jäsenvaltioista tulevat potilaat yhdistetään hoidon odotuslistalle samoin perustein. Onko oikeudenmukaista, että kotimaisten potilaiden on odotettava samassa jonossa ulkomaalaisten kanssa?
Potilaiden mielestä matkustaminen hoitoon on usein epämieluisaa (Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan 90 % ikääntyneistä kansalaisista kieltäytyvät lähetteestä edes Suomeen, vaikka se takaisin lyhyemmän jonotusajan).
Tällä hetkellä terveydenhuollon palveluiden tarjoajien ei tarvitse hyväksy ulkomaisia potilaita suunniteltuun hoitoon, jos se vaarantaisi vastaanottavan maan hoitokapasiteetin (lääkkeiden puute jne.) tai lääketieteellisen pätevyyden ylläpitämisen.
Nykyinen Euroopan direktiivi luonnostelee kehyksen varakkaille ja asioista hyvin perillä oleville kansalaisille, sillä kaikki on rakennettu ennakkomaksun ja myöhemmän korvauksen varaan.
Potilaiden liikkuvuus Euroopassa tarkoittaa heidän potilastietojensa liikkuvuutta ja järjestelmää, jolla hoitoja ja seurantaan voidaan hallita...
Jotkin korkeatasoisen ja kalliin terveydenhuoltojärjestelmän omaavat jäsenvaltiot vastustavat terveydenhuollon markkinoiden täydellistä avaamista, sillä ne pelkäävät avaamisen johtavan tason laskuun.
Ei ole kysymys vain oikeudesta hoitoon, vaan oikeudesta laadukkaaseen hoitoon. Kuinka hoidon vaatimukset voidaan määrittää, ja kuinka niitä voidaan valvoa ja arvioida säännöllisesti? Ja kuka valvoo?
Harvinaisia sairauksia on yli 6 000, joten on mahdotonta, että jokainen EU-maa kehittäisi hoitopalvelut jokaiseen sairauteen. Harvinaisista sairauksista kärsivät saattavat tarvita tuettuja, ilmaisia lääketieteellisiä asiantuntijapalveluja enemmän kuin muut EU-kansalaiset.
Vaikka harvinaisten sairauksien lääkkeet hyväksytään keskitetysti, niiden korvattavuus ja saatavuus vaihtelee eri EU-maissa. Kuinka voidaan varmistaa sellaisen hoidon korvaus, jota potilaan oman maan järjestelmä ei kata?
Hoidon ennakkolupajärjestelmää ja odotuslistoja voidaan käyttää suunnittelutyökaluna terveydenhuollon talousarviota laadittaessa potilasvirtojen ja niiden hallinnan tehostamiseen.
Eräs tapa rajoittaa rajatylittävän terveydenhuollon menoja on rajata korvaukset koskemaan vain avohoitoa. EU:n eri maiden erilaiset terveydenhuoltojärjestelmät määrittelevät sairaala- ja avohoidon eri tavoilla, mikä tekee korvausmenettelyiden standardoinnista hankalaa.
Rajatylittävän terveydenhuollon lupakäsittely kestää usein kauan. Tämän seurauksena potilaiden psyykkinen taakka ja kielteisten terveysvaikutusten – jopa kuoleman – riski kasvavat.
Pitäisikö potilaan asuinmaassa eettisistä syistä rajoitetun hoidon (esim. geenitestauksen) olla näille kansalaisille vastaavasti rajoitettu muissa jäsenvaltioissa?
Tällä hetkellä on monia kahdenvälisiä rajatylittävän terveydenhuollon yhteistyöjärjestelmiä. Direktiivin pakottama "kaikille sama" järjestelmä saattaa rajoittaa sellaisia rajatylittävän terveydenhuollon toimia, jotka ovat nyt suureksi hyödyksi potilaille...
Sähköisiä terveyspalveluita (eHealth) ei vielä tunnusteta koko terveydenhuoltosektorilla merkittäväksi osaksi terveydenhuollon keskeisiä käytäntöjä, strategioita ja palveluita.
Story cards
Policies
Rajatylittävää terveydenhuoltoa on tarjolla kaikille potilaille, eikä siihen vaadita hyväksyntää. Valtio korvaa hoidon sekä potilaan ja saattajien matkakulut suoraan etukäteen. e-Health-järjestelmään ei investoida.
Rajatylittävää terveydenhuoltoa on tarjolla kaikille potilaille, mutta siihen vaaditaan valtion hyväksyntä. Valtio korvaa hoidon sekä ainoastaan itse potilaan matkakulut. e-Health-järjestelmään ei investoida.
Rajatylittävää terveydenhuoltoa on tarjolla potilaille vain, jos hoitoa ei ole saatavilla heidän asuinmaassaan. Vain hoidon suorat kustannukset korvataan. Ennakkolupaa ei tarvita. Valtio investoi jossain määrin e-Health-hankkeisiin.
Rajatylittävä hoito pidetään mahdollisimman vähäisenä. Valtion on hyväksyttävä hoito tapauskohtaisesti, ja ainoastaan hoidon suorat kustannukset korvataan jälkikäteen. Jos hoitoa ei hyväksytä (eettisistä syistä) asuinmaassa, ulkomailla saatua hoitoa ei korvata. Valtio nostaa e-Health-järjestelmän keskeiseksi hankkeeksi pitääkseen rajatylittävän hoidon mahdollisimman vähäisenä.
FUND is a project funded by the European Commission (